Suomen ensimmäinen painin olympiavoittaja oli Verner Weckman, joka selätti kaikki keskisarjan vastustajansa Ateenan välikisoissa 1906. Kyseessä oli myös Suomen olympiahistorian ensimmäinen kultamitali kaikki lajit huomioiden. Kaksi vuotta myöhemmin Lontoossa Weckmanista tuli Suomen ensimmäinen voittaja myös virallisissa olympiakisoissa.
 

Tukholman kisoihin 1912 osallistui peräti 37 suomalaista painijaa, jotka voittivat lähes puolet tarjolla olleista mitaleista. Näistä Olympalaisista Kärkölään tuli yksi kultamitali, jonka toi Emil Väre. Antwerpenistä 1920 Suomeen tuotiin viisi kultamitalia ja Pariisista 1924 peräti 16 mitalia. Emil Väre uusi kultamitalinsa näissä Olympialaisissa.
 

Mitalisade jatkui vielä 1930-luvulla, vaikka Amsterdamista 1928 lähtien kuhunkin sarjaan sai osallistua enää yksi painija maata kohden. Kahteen olympiakultaan Weckmanin ohella ylsivät Emil Väre (1912 ja 1920), Kalle Anttila (1920 ja 1924), Oskar Friman (1920 ja 1924), Kustaa Pihlajamäki (1924 ja 1936) ja Väinö Kokkinen (1928 ja 1932). Anttila voitti ensimmäisenä painijana kultamitalin sekä vapaassa että kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Eino Leino puolestaan ylsi mitalille neljissä peräkkäisissä kisoissa (1920–32). 

Emil Väre

Emil Ernst Väre (syntyjään Vilén, tunnettu myös nimellä Eemeli Väre, 28. syyskuuta 1885 Kärkölä – 31. tammikuuta 1974 Kärkölä) oli kaksinkertainen kreikkalais-roomalaisen painin olympiavoittaja ja maailmanmestari sekä epävirallinen Euroopan mestari.

Väreen ura oli varsin loistelias. Hän esimerkiksi voitti kaikki vuosina 1912–1916 painimansa ottelut. Väre oli Viipurin Voimailijoiden perustajajäseniä. Väre päätti kilpauransa Antwerpenin kultamitaliin, jonka hän voitti sopuottelussa Taavi Tammista vastaan.